# 24 - pikkuiseni

Arki kahden näinkin pienen kanssa, on välillä tosi raskasta. Oikeastaan tällä hetkellä tuntuu, että se on todella raskasta. Pieniä hengähdystaukoja onneksi on aina välillä, kun isosisko käy ämmilässä hoidossa parin päivän ajan. Tosin viimeisimmän ämmiläreissun päätteeksi käytiin hakemassa päivystyksessä korvatulehdukseen kuuri ja poistattamassa nappi nenästä (joka on jokseenkin surkuhupainen juttu). 

Arki pelkkien lastenkin kanssa on raskasta, niin lisähaastetta normiin tuo vielä pikkuinen koiranpentu. Meidän pieni mettämies.

Viimesyksyyn verraten minulla on paljon selkeämpi elämäntilanne tällähetkellä, kuin silloin. Tuntuu oudolta, miksi sitten on raskasta. Mutta olen tullut siihen lopputulokseen, että kesä ja kesän tuoma "pakko tehdä kun paistaa aurinko ja on lämmintä"-henki väsyttää tälläisen ihan tavallisen äiti-ihmisen ihan kokonaan. Vaikka ristiriitaiselta se tuntuukin, että miten nyt ihana ja energiaa antava kesä ja aurinko niin voi tehdä, mutta tuskin olen ainoa jolle tämä tunne tulee syksyisin. Että huh, se on ohi ja arki koittaa.

Eli tavallaan odotan syksyä ja hiljaa hiipivää talvea ihan hyvillä mielin. Jos vaikka saisi jonkin säännöllisen päivärytmin elämään! 

Mutta on ne niin rakkaita. Molemmat. Kaikki. Ihania.

Miksi ne silti osaa olla niiin niin ärsyttäviä ja väsyttävän hankalia. Tai no nyt ei kyllä voi puhua tuosta pikkuveljestä, sille kun kelpaa kaikki ja miten vain. On yhtä hymyä melkein kokoajan. Nukkuu, leikkii ja syö. Niin kiltti pieni tyytyväinen poika. 

Mutta isosisko, hän on kyllä tähän mennessä hankalimmassa iässä. Ei syö, ei meinaa nukkua päikkäreitä, ei halua että autetaan, haluaa olla sylissä, haluaa tehdä kaikkea kiellettyä, ei halua tehdä mitään, haluaa mennä jäähylle, ei halua pyytää anteeksi, tulee yhtäkkiä kesken leikin pyytämään anteeksi, haluaa halata, niistää punttiin, sotkee ja kiukuttelee. Sanoo "rakasta äitii" ja on niin maaaaaailman ihanin tyttö kun olla ja voi. Mutta silti niin niin niin niiiiiin raivostuttava. Samaan aikaan. Tiedättekö sen tunteen?

Kaksplussassa (09/13) oli hyvä kirjoitus. "Ostetaan täydellinen äiti". Pystyin samaistumaan t-ä-y-s-i-n. Lainaan kirjoituksesta parisen pätkää niille, jotka eivät ole sitä vielä lukeneet

"Lapsen saatuani aloin kehitellä outoja unelmia. Istuttaisin lapsen kanssa yrttejä takapihalle ja seurasin niiden kasvua. Leipoisimme yhdessä omenapiirakkaa samanlaiset essut päällä. Illalla lapsen nukahdettua ompelisin verhoihin yhteensopivia pellavaliinoja. Aloin jopa unelmoida omakotitalosta maalla. Siellä olisi hyvä lasten temmeltää ja kipaista terassille juomaan kuumaa kaakaota posket hiihtoretkestä punoittaen... siis ainakin viiden lapsen."
" Kotiäidin vallanneessa carllarssonismissa ei ollutkaan kyse siitä, mitä oikeasti halusin, vaan siitä, minkälainen olisin halunnut olla."

Siis nimenomaan! Luodaan kuvitelmia kaikesta. Esimerkiksi; kuinka ihanaa on kun syksyllä lapset istuvat vaahteranlehtikasassa, samalla kun haravoin. Aurinko paistaa oksien lomitse ja ilma on raikas. Lapset nauraa ja olo on ihanan seesteinen ja onnellinen.
Todellisuus; lapset istuvat märkien ja ruskeiden lehtien päällä mutaisella ruohikolla ja minä haravoin kämmenet rakkuloilla lehtiä. Isompi karkailee kokoajan ja pienempi syö matoja. Aurinko paistoi viimeksi joskus viikko sitten ja ilma haisee homeelta, kun on satanut niin paljon. Lapset rääkyy kokoajan ja itseäni ärsyttää.

Itse olen luonut kuvitelmia myös siitä, kuinka me asumme omakotitalossa ja meillä on keittiössä kauniit pitsiverhot. Lapset herää aamuisin hyväntuulisina ja syövät puuronsa mukisematta. Puemme seesteisen ilmapiirin vallitsemina ulkovaatteet ja menemme ulkoilemaan. Kun tulemme sisälle, nakkikeitto on kuin itsestään valmistunut ja syömme sitä, edelleen siinä samassa tunnelmassa. Kun isä saapuu kotiin, lapset ryntäävät hidastetuin askelin isän syliin ja nauraa heleästi.

Jokainen tietää, että todellisuus on aivan toinen.
meidän todellisuuteen kuuluu joka toiseen väliin tyttäreni itkua ja jokakolmanteen minun huutoani. oivoi..

juttu jatkuu;
"Jos minulla vain olisi vaalea omakotitalo ja viisi lasta, minusta tulisi seesteinen kotiäiti, joka ei milloinkaan kaipaisi enää muuta kuin marjojen hilloamista ja kangaspuiden kolketta. En kaipaisi enää kahviloita, baareja, kirjoittamista, elokuvia, korkokenkiä tai ihmisvilinää. Minusta tulisi kärsivällinen, leikkisä, tarmokas.....
Pudotin tiskiharjan, varustin sohvan lapsilla ja suolapähkinöillä, käynnistin Muumi-videon ja luin koko sanomalehden kannesta kanteen."

kirjoittaja on Outi Tommila

Ei voi kuin sanoa, että kiitos Outi, että jaoit tämän kanssamme. Tuli jokseenkin normaalimpi olo taas hetkeksi.

Mutta siis pääpiirteittäin: lapseni ovat ihania, vaikka toinen heistä osaakin olla oikea..... apina, toisinaan. :-)

Tähän alkavaan syksyyn mahtuu tosin muutakin kun seesteettömiä raivokohtauspäiviä. Nimittäin vaatekutsuja ja etenkin pakettien saapumisia. Me&I-paketti on saapunut ja olen aivan ihastunut niihin/noihin ihaniin mieltä piristäviin, kauniisiin ja hyvälaatuisiin lastenvaatteisiin.

Tänään kylä- ja lääkärireissulta kotiuduttuamme otin muutaman kuvan lapsukaisista tuossa meidän pihamaalla. Isosiskolla on päällään lasten yogapantsit camel-värisenä sekä keltainen iiihhana ja pehmeä puputunika josta näkyy vain helma.. Lisäksi po.pin laadukas kuoritakki sekä hauska pipo jonka hän itse vetää hassusti silmille. Jalassa h&m:n kympin tennarit ja kaulassa minun huivi... (joka oli ihan pakko saada, koska minäkin laitoin huivin kaulaan...)

Pikkuveljellä on po.pin windfleece-haalari ja mummoni kutoma aviatrix-myssy.

Tässä on vasta osa syksyn vaatehankinnoista. Lisää on tulossa kunnes posti vaan toimittaa paketit perille.. Niistä sitten myöhemmin siis!

Tämä postaus on toteutettu lukijan toiveesta ja jos haluatte lukea lisää meidän arjesta ja omista ajatuksistani, niin kommenttia tulemaan! :-)

Minkälaista teidän arki on? Onko kesä väsyttänyt Sinut ja odotatko syksyn tavallisen arkisia päiviä innolla?