tiistai 3. syyskuuta 2013

# 24 - pikkuiseni

Arki kahden näinkin pienen kanssa, on välillä tosi raskasta. Oikeastaan tällä hetkellä tuntuu, että se on todella raskasta. Pieniä hengähdystaukoja onneksi on aina välillä, kun isosisko käy ämmilässä hoidossa parin päivän ajan. Tosin viimeisimmän ämmiläreissun päätteeksi käytiin hakemassa päivystyksessä korvatulehdukseen kuuri ja poistattamassa nappi nenästä (joka on jokseenkin surkuhupainen juttu)

Arki pelkkien lastenkin kanssa on raskasta, niin lisähaastetta normiin tuo vielä pikkuinen koiranpentu. Meidän pieni mettämies.

Viimesyksyyn verraten minulla on paljon selkeämpi elämäntilanne tällähetkellä, kuin silloin. Tuntuu oudolta, miksi sitten on raskasta. Mutta olen tullut siihen lopputulokseen, että kesä ja kesän tuoma "pakko tehdä kun paistaa aurinko ja on lämmintä"-henki väsyttää tälläisen ihan tavallisen äiti-ihmisen ihan kokonaan. Vaikka ristiriitaiselta se tuntuukin, että miten nyt ihana ja energiaa antava kesä ja aurinko niin voi tehdä, mutta tuskin olen ainoa jolle tämä tunne tulee syksyisin. Että huh, se on ohi ja arki koittaa.

Eli tavallaan odotan syksyä ja hiljaa hiipivää talvea ihan hyvillä mielin. Jos vaikka saisi jonkin säännöllisen päivärytmin elämään! 


Mutta on ne niin rakkaita. Molemmat. Kaikki. Ihania.

Miksi ne silti osaa olla niiin niin ärsyttäviä ja väsyttävän hankalia. Tai no nyt ei kyllä voi puhua tuosta pikkuveljestä, sille kun kelpaa kaikki ja miten vain. On yhtä hymyä melkein kokoajan. Nukkuu, leikkii ja syö. Niin kiltti pieni tyytyväinen poika. 
Mutta isosisko, hän on kyllä tähän mennessä hankalimmassa iässä. Ei syö, ei meinaa nukkua päikkäreitä, ei halua että autetaan, haluaa olla sylissä, haluaa tehdä kaikkea kiellettyä, ei halua tehdä mitään, haluaa mennä jäähylle, ei halua pyytää anteeksi, tulee yhtäkkiä kesken leikin pyytämään anteeksi, haluaa halata, niistää punttiin, sotkee ja kiukuttelee. Sanoo "rakasta äitii" ja on niin maaaaaailman ihanin tyttö kun olla ja voi. Mutta silti niin niin niin niiiiiin raivostuttava. Samaan aikaan. Tiedättekö sen tunteen?


Kaksplussassa (09/13) oli hyvä kirjoitus. "Ostetaan täydellinen äiti". Pystyin samaistumaan t-ä-y-s-i-n. Lainaan kirjoituksesta parisen pätkää niille, jotka eivät ole sitä vielä lukeneet

"Lapsen saatuani aloin kehitellä outoja unelmia. Istuttaisin lapsen kanssa yrttejä takapihalle ja seurasin niiden kasvua. Leipoisimme yhdessä omenapiirakkaa samanlaiset essut päällä. Illalla lapsen nukahdettua ompelisin verhoihin yhteensopivia pellavaliinoja. Aloin jopa unelmoida omakotitalosta maalla. Siellä olisi hyvä lasten temmeltää ja kipaista terassille juomaan kuumaa kaakaota posket hiihtoretkestä punoittaen... siis ainakin viiden lapsen."
" Kotiäidin vallanneessa carllarssonismissa ei ollutkaan kyse siitä, mitä oikeasti halusin, vaan siitä, minkälainen olisin halunnut olla."

Siis nimenomaan! Luodaan kuvitelmia kaikesta. Esimerkiksi; kuinka ihanaa on kun syksyllä lapset istuvat vaahteranlehtikasassa, samalla kun haravoin. Aurinko paistaa oksien lomitse ja ilma on raikas. Lapset nauraa ja olo on ihanan seesteinen ja onnellinen.
Todellisuus; lapset istuvat märkien ja ruskeiden lehtien päällä mutaisella ruohikolla ja minä haravoin kämmenet rakkuloilla lehtiä. Isompi karkailee kokoajan ja pienempi syö matoja. Aurinko paistoi viimeksi joskus viikko sitten ja ilma haisee homeelta, kun on satanut niin paljon. Lapset rääkyy kokoajan ja itseäni ärsyttää.

Itse olen luonut kuvitelmia myös siitä, kuinka me asumme omakotitalossa ja meillä on keittiössä kauniit pitsiverhot. Lapset herää aamuisin hyväntuulisina ja syövät puuronsa mukisematta. Puemme seesteisen ilmapiirin vallitsemina ulkovaatteet ja menemme ulkoilemaan. Kun tulemme sisälle, nakkikeitto on kuin itsestään valmistunut ja syömme sitä, edelleen siinä samassa tunnelmassa. Kun isä saapuu kotiin, lapset ryntäävät hidastetuin askelin isän syliin ja nauraa heleästi.

Jokainen tietää, että todellisuus on aivan toinen.
meidän todellisuuteen kuuluu joka toiseen väliin tyttäreni itkua ja jokakolmanteen minun huutoani. oivoi..

juttu jatkuu;
"Jos minulla vain olisi vaalea omakotitalo ja viisi lasta, minusta tulisi seesteinen kotiäiti, joka ei milloinkaan kaipaisi enää muuta kuin marjojen hilloamista ja kangaspuiden kolketta. En kaipaisi enää kahviloita, baareja, kirjoittamista, elokuvia, korkokenkiä tai ihmisvilinää. Minusta tulisi kärsivällinen, leikkisä, tarmokas.....
Pudotin tiskiharjan, varustin sohvan lapsilla ja suolapähkinöillä, käynnistin Muumi-videon ja luin koko sanomalehden kannesta kanteen."

kirjoittaja on Outi Tommila

Ei voi kuin sanoa, että kiitos Outi, että jaoit tämän kanssamme. Tuli jokseenkin normaalimpi olo taas hetkeksi.

Mutta siis pääpiirteittäin: lapseni ovat ihania, vaikka toinen heistä osaakin olla oikea..... apina, toisinaan. :-)

Tähän alkavaan syksyyn mahtuu tosin muutakin kun seesteettömiä raivokohtauspäiviä. Nimittäin vaatekutsuja ja etenkin pakettien saapumisia. Me&I-paketti on saapunut ja olen aivan ihastunut niihin/noihin ihaniin mieltä piristäviin, kauniisiin ja hyvälaatuisiin lastenvaatteisiin.

Tänään kylä- ja lääkärireissulta kotiuduttuamme otin muutaman kuvan lapsukaisista tuossa meidän pihamaalla. Isosiskolla on päällään lasten yogapantsit camel-värisenä sekä keltainen iiihhana ja pehmeä puputunika josta näkyy vain helma.. Lisäksi po.pin laadukas kuoritakki sekä hauska pipo jonka hän itse vetää hassusti silmille. Jalassa h&m:n kympin tennarit ja kaulassa minun huivi... (joka oli ihan pakko saada, koska minäkin laitoin huivin kaulaan...)

Pikkuveljellä on po.pin windfleece-haalari ja mummoni kutoma aviatrix-myssy.

Tässä on vasta osa syksyn vaatehankinnoista. Lisää on tulossa kunnes posti vaan toimittaa paketit perille.. Niistä sitten myöhemmin siis!


Tämä postaus on toteutettu lukijan toiveesta ja jos haluatte lukea lisää meidän arjesta ja omista ajatuksistani, niin kommenttia tulemaan! :-)

Minkälaista teidän arki on? Onko kesä väsyttänyt Sinut ja odotatko syksyn tavallisen arkisia päiviä innolla?

6 kommenttia:

  1. Kiitos tästä postauksesta. Onneksi muittenkaan arki ei ole aina vaan seesteistä ja ihanaa.

    Kyllä täytyy sanoa että on aika rasittunut olo, kun on kesän ajan saanu pyörittää arkea pitkälti yksin, kolme pientä lasta ja kaksi koiraa joista toinen vielä pentu, ei siis sisäsiisti ja jatkuvasti varastaa kiellettyjä tavaroita mitä pureskelee hajalle sitten...

    Kai ne vähän helpommat ajat joskus koittaa, iteppähän olen soppani keittänyt. :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä, kiva että on mieleinen!
      Juu ei ole ainakaan meidän arki ja oleminen yhtään seesteistä!

      Mä HALUAISIN olla, pullan tuoksuinen hoikka kiharatukkainen ja lempeä äiti. Mä HALUAISIN osata hoitaa kotia niin että keittiö ei räjähdä käsiin ja pyykkikasat kasva mahdottomiksi.

      Tuli mieleeni eräs juttu lapsuudesta, kun minulla ei vielä ollut omaa huonetta mutta olin sellaisen saamassa. Kotona oli sotkuista ja totesin äidilleni että kun minulla on oma huone, niin se ei ole IKINÄ sotkuinen.
      Kröhöm, juu ei varmaa joi ollutkaan... :D

      Poista
  2. Kuulehan, silloin kun lapset ovat ihan pikkuisia vielä, elämä on juuri siinä ns. iholla eikä seuraavaan vuoteen asti osaa ajatellakkaan, hyvä jos seuraavaan viikkoon. Eikä sitä että pian ne ovat isompia.
    Ja isompia ne lapset ovat usko pois nopeammin kuin uskoisitkaan.

    Näin jälkikäteen, kun omat lapset ovat ohittaneet tuon pikkulapsi vaiheen, näkee asiat kauempaa ja selkeänä. Se elämä silloin,hetket, arki, samanlaisina toistuvat päivät. Ne olivat niin totta, ettei muusta osannut kuvitella.

    Nyt ajattelen, että ihan jokaisen äidin olisi annettava itselleen vähän armoa. Kun me äidit taidamme olla itse itselle niitä pahimpia syyllistäjiä ja latistajia. On vaan elettävä omaa arkeaan juuri niin kuin itselle ja omalle perheelle passaa, välittämättä mistään ulkoa tulevista paineista tms.

    On annettava itselle lupa olla väsynyt. Hei, lapset antavat energiaa mutta tottavie vievätkin sitä.

    Ja ihanteita ja haavekuvia on varmasti ihan jokaisella äidillä asui sitten minkälaisessa kodissa tahansa. Ja ihanteitahan täytyy aina olla vaikka niitä ei koskaan tavoittaisi tai edes tavoittelisi. Ihminen tarvitsee ihanteita. Ihan aina. Lapsena, nuorena ja aikuisena.

    Muista että juuri sinä olet se ainutlaatuinen äiti, kaikkine puolinesi, omille lapsillesi. Eivät lapset kaipaa täydellistä, loppuun asti hiottua ja sliipattua elämää siisteine kaappeine ja lattioineen, vaan äidin. Ihan riittävän hyvän äidin, joka saa väsyä, mutta joka sitten jaksaa taas hymyillä.

    Sotkut ja pyykkivuoret ei muuten lopu pikkulapsivaiheen jälkeen. Ne on kait vaan hyväksyttävä...;)

    Pitää etsiä omasta äiti-arjesta ne asiat, joihin on tyytyväinen. Sillä niitä asioita, joihin ei ole tyytyväinen, löytyy todennäköisesti aina. ;)

    Muistahan rutistaa itseäsikin ja sanoa itsellesi jotain kaunista! Sillä sitä sinä olet!!!! :)





    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tähän voi oikein muuta sanoa kuin että; kiitos! <3

      ps. kiva kun luet ja kommentoit, on ollut vähän ikävä!

      Poista
  3. Kiva teksti! Meilläkin on samanikäinen tyttö kotona jokaosaa myös olla niiin suloinen ja ihana ettei mitään määrää... MUTTA tietyissä tilanteissa kun raivotaan mitä tyhmemmistä asioista ja yritetään pompottaa äitiä niin silloin meinaa äitiltä käpy mennä. Minä itte-vaihe on tällä hetkellä kova juttu ja oma tahto on ihan valtava! Kyllä on raskasta mutta jotenkin sen vaan jaksaa, sehän on vaan pakko jaksaa! ♥

    VastaaPoista
  4. Hyvin tutulta kuulostaa. Tänään taas on tullut huudettua kurkku suorana tenaville kun ne lattialle heitellyt kumisaappaat ja olohuoneen sohvapöydälle kaadettu kaakao vain katkaisi kamelin selän. Sitten jälkeenpäin on niin kovin paha mieli.

    Minun ihanteeni on äiti, joka ei huuda eikä nipota vaan joka on hauska ja pullantuoksuinen ja joka jaksaa aina ohimennessään moiskauttaa suukon poskelle tai kutitella kainaloista. En vain pysty siihen nyt itse. Kipeänä ja väsyneenä olen kaikkea muuta.. valitettavasti.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Muistathan kunnioittaa yksityisyyttämme julkaisematta meidän henkilökohtaisia tietoja, kiitos!