# 2

Sain Eeviltä postaustoiveen, jossa kertoisin, "miltä elämä on tuntunut kahden pienen lapsen kanssa - yllättikö uusi arki mitenkään ja miten hoidatte parisuhdetta?"

Mjaa.. Elämä kahden pienen lapsen kanssa tuntuu haasteelliselta, raskaalta, on riittämättömyyden tunnetta ja väsymystä. Tuntuu että juuri kun on saanut toisen tyytyväiseksi ja ruokittua, niin toinen alkaa olla tyytymätön. Tai juuri kun toinen on nukahtanut niin toinen jo herää. Molemmat kaipaa samaan aikaan syliin, eikä pelkkä toisella polvella istuminen riitä. 

Harvoin päivässä on hetkeä niin että kaikki on tyytyväisiä. Ja jos sellainen hetki tulee, niin se kestää maksimissaan puolituntia. Kokoajan pitää tehdä jotain. Vaikka se tekeminen olisi pelkkä sitterin keikuttaminen, niin sekin on tekemistä. Ja vaikka molemmat lapset nukkuisivat samaan aikaan, niin jatkuvasti aistit on herkillä, kuuntelemassa itkeekö joku, katsomassa heiluuko vaunut.

Toisaalta, elämä kahden pienen lapsen kanssa ei ole koskaan tylsää. Jokainen päivä on erilainen, jokapäivä vähintään toinen lapsi oppii uutta. Jokaisessa päivässä on niitä hyviä ja voimaannuttavia hetkiä. Joka päivä saa nähdä omien lapsiensa kasvavan ja kokevan tätä ihmeellistä ja suurta maailmaa. Jokaisena päivänä, saa olla se ihminen johon lapsi turvautuu ja luottaa. Jokaisena päivänä saa olla maailman paras äiti maailman parhaille lapsille. 

Ote aamusta:

Aamulla kun Pikkuveli herää vieressäni, katson kelloa ja huokaisen että vasta kahdeksan. Koitan pitää vauvan tyytyväisenä, samalla kun torkun toinen silmä kolme milliä raollaan. Vauva haluaa seuraa, se haluaa jutella! Heiluttelen sormiani vauvan silmien edessä, vauva viihtyy kaksi minuuttia. Sitten napsuttelen sormiani ja vauva viihtyy minuutin. Nostan vauvan tyynynpäälle vähän pystympään asentoon ja jatkan sormien heiluttelulla. Nyt vauva ei enää viihdy edes minuuttia. Isosiskon huoneesta kuuluu kolahduksia, se alkaa heräilemään. Vauva kähisee ja önisee, tarjoa rintaa, mutta ei sillä ole nälkä. Se vain haluaisi seurustella. Isosisko alkaa öhistä ja kuiskailla "huuome" sekä "moooi, äitii". Tämä tietää sitä että kohta on pakko nousta ylös. Etsin vauvan tutin ja kääräisen vauvan kapaloon. Se viihtyy siinä noin kolmen minuutin ajan. Eli siis kolmeminuuttia nukkumisaikaa lisää. Torkahdan ja kun kolmeminuuttia on kulunut, vauva sylkee tutin suustaan ja päättää että NYT muuten noustaan eikä vaan meinata. Nousen vauvan kanssa, hoidan aamupesut ja lykkään sen Stokken sitteriin. Seuraavaksi on Isosiskon vuoro, joka pötköttää unilelut kainalossaan sängyssään ja moikkaa iloisesti kun haen hänet pesuille. Kun pesut on suoritettu ja päivävaatteet on päällä, alkaa (mikro)puuron teko ja kahvin keitto... 

Jos aamusta haluaa löytää jotain positiivista niin 1) tyytyväiset lapsen heti herättyään 2) Isosiskon päivä alkaa usein sanoilla "huomenta.. äitii.. (olen siis edelleen tärkeä) 3) molemmat lapset antavat minun herätä omaa tahtiani, eivätkä ole heti vaatimassa kuuta taivaalta (se kohta tulee vasta siinä hiukan ennen puoltapäivää.. hehe)

Minähän se olen, joka päivät täällä hourulassa viettää. Välillä tuntuu että päivien sisältö on samaa kevätkuraa kaikenaikaa. Toisena päivänä kuran tilalla on vain hiekkaa, mutta sitten taas hetken päästä sitä samaa kuraa. Mutta. Eihän se kyllä oikeasti noin ole! Jos on oikein apeana, niin se saattaa tuntua kuralta, mutta oikeasti se on maksimissaan hiekkapölyä. Sen olen joutunut opettelemaan, että omista tekemisistä kannattaa vähän kehua itseään. Välillä niitä kehuja ei tule mistään muualta kuin itseltä. Olen myös opetellut sen, että lähestulkoon jokaisessa asiassa on jotakin positiivistä. Toisinaan sitä positiivisuutta pitää kaivella kivienkin alta, mutta jostain se yleensä kuitenkin löytyy. Välillä asia/tilanne saattaa näyttää yhdelta kuralätäköltä, mutta hetken päästä lätäkkö kuivuu ja tilalla onkin auringon kuivattama kuoppa vain. Aurinko = positiivista, Kuralätäkkö = negatiivista. 

Parisuhde. Asia, jota pitäisi huoltaa useammin kuin kerran vuodessa. 

Tottakai kaikki ymmärtää, että kun talossa on pieniä lapsia, pienellä ikäerolla, niin aikaa aikusten kesken jää hyvinhyvin vähän. Se pienikin aika kannattaa käyttää hyväksi. Kun lapsilla on suurinpiirtein ok:t nukkumaanmeno ajat, ehtii sitä käydä Miehen kanssa vaikka saunassa vielä ihan ihmisten aikaan. Saunan päälle jutustelua ja iltapalaa, niin siinähän sitä jo onkin. Usein sitä vaan on niin väsynyt siinä vaiheessa iltaa, että helposti toisen hassuttelut tai "hyvää mä vain tarkoitin"-jutut alkaa ärsyttämään. Välillä tuntuu että pelkästään se että istutaan vierekkäin sohvalla ja toinen pelaa puhelimellaan jotakin ja toinen vain katselee sekä molemmat on hiljaa, niin riittää. 

Toisinaan sanoja ei tarvita. Katse riittää kertomaan, että nyt sinun olisi hyvä halata minua. Välillä sitä saa "vähän niinkuin parisuhdeaikaa" kun Isosisko menee yökylään Ämmilään. Vauvassa ei paljoa stressattavaa ole, kun se tuossa yksinään on. Vauva syö, nukkuu, kakkii ja on hereillä. Syö, nukkuu, kakkii ja on hereillä. Syö, nukkuu, syö, nukkuu, syö, nukkuu....
Silloin sitä ehtii asettua toisen kainaloon, jutella, suunnitella puuhia ja ottaa vaikka päikkärit.

Myönnän. Odotan sitä aikaa kuin kuuta nousevaa, että lapset on sen ikäisiä, että me Äiti ja Isä, voidaan lähteä matkalle, ihan vain kaksin ja olla vaikka kaksiviikkoa. Sekin aika nimittäin jossakin vaiheessa koittaa, voi miten ihanaa ja lohdullista!!

Nyt sitä vain porskuttaa päivästä toiseen koettaen etsiä niitä päivän positiivisiä asioita ja rakastaa perhettään. Välillä on vaan niin himpskatin vaikeaa. Mutta onneksi vain välillä!

ps. ei se uusi arki oikeastaan yllättänyt. paitsi ehkä positiivisessa muodossa.. 

pps. tajusiko tästä postauksesta kukaan mitään?

ppps. kuvituksena toimii "sieltä täältä" napsittuja kuvia.